Olipa kerran kirjoittaja, bloggaaja ja copywriter. Heitä yhdisti sanat, kirjaimet, kynät, paperit, muistiot ja läppärit. Jos heidät sekoitti keskenään, oli vaikeaa huomata eroa kuka kukin on. Hehän tekevät kaikki samaa eli kirjoittavat. Mitä eroja siinä muka voi olla? Katsotaanpa.
Ensin oli kirjoittaja ja kammari
Irma oli kuten sadat tuhannet muutkin suomalaiset: Nautti hetkistä, kun sai tarttua kynään. Päivän tiski-, pyykki- ja työhälinän jälkeen hän pääsi iltaisin omaan maailmaansa: Keittiön viereiseen hiljaiseen kammariinsa, jossa astiat lensivät, yksisarvinen oli olemassa ja kaikki tarinat päättyivät onnellisesti ilman paskiaisten voittoa.
Kun toiset lähtivät leffaan, hiihtämään tai rauhoittuivat lukemaan, Irma nappasi kynät ja vihkot auki. Irma oli itsensä kriitikko. Hyvät jutut jäivät elämään, huonot jutut menivät roskiin. Yhden äänen enemmistöllä. Ikuisesti.
Hectorin laulussa kysyttiin, miksi tuo lapsi runoja rustaa. No Irma oli se lapsi ja samaa hänen miehensäkin ihmetteli. Ja paperille tuli, mitä tuleman piti. Jos sinne tuli runo, olkoon niin. Jos sinne tuli novelli, olkoon niin. Jos sinne tuli arvostelu, hyvä niin.
Sitten oli blogi ja keittiö
Birgit oli se keskimmäinen porsas, jolla on ajatusta, mutta joka joutuu lopuksi kuitenkin pataan. Birgit tykkäsi kovasti ”ympärikokata” yhden keittokirjan joka kuukausi. Hänellä oli kädet jauhossa ja taikinassa, peukaloita myöten. Hänellä oli myös uusi CANON EOS-järjestelmäkamera jalustalla. Isäntä osti juuri itselleen uuden takilan. Kamera oli Birgitin suloinen kosto.
Jos Birgit kerran kokkasi, tykkäsi siitä, tykkäsi myös kirjoittaa ja hänellä oli kamera, niin miksei kirjoittaisi ja kuvaisi myös muille silmän ja tekemisen iloa?
Birgitin päiväkirjasta, nettikielellä blogista, tuli ajan kanssa hurjan pidetty. Birgit kävi voimalaitoksella töissä kattilamestarina ja kokkasi sunnuntait keittiössään. Birgit sai kakkuvuokia, essuja, kodinkoneita ja kuivausrummun. Niiden valmistajat halusivat osaksi Birgitin elämää ja linnoittautuakseen kaikkien hänen seuraajiensa koteihin pysyvästi.
Ja miehen ei tarvinnut ostaa enää edes seuraavaa takilaansa. Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.
Tyhjä paperi, yksisarvinen ja salaisuus
Sitten oli Tuula. Tuula ei tykännyt kokata eikä tiskata. Hän ei myöskään käynyt voimalaitoksella töissä, eikä hän istunut kammarissa sillä välin, kun muut hiihtävät. Sen sijaan, hän otti päivät pitkät vastaan tyhjiä papereita kaikilta niiltä, joilla ei ollut Irman maailmaa eikä Birgitin maailmaa.
Hänellä oli aina aluksi sama kysymys: Miksi?
Miksi kukaan lukisi Irman runoa? Jos vastaus oli ”ei miksikään”, sen kuuluikin jäädä pöytälaatikkoon. Miksi kukaan katsoisi Birgitin kokkausohjeita? Jos vastaus oli ”ei miksikään”, kokkausohjeiden kuuluikin hautautua GOOGLEN sivulle 13.
Se oli Pentti, joka Tuulalle tyhjän paperin aina maanantaina antoi. Tuula kirjoitti kuitenkin Tepolle. Mutta miksi ihmeessä, paperinhan antoi Pentti!? No siksi, että Tuulalla oli salaisuus.
Hän tiesi, että kun hän kirjoittaa Tepolle niin, että Teppoa kiinnostaa ja Teppo uskoo, että Pentillä on hyvä tarkoitus, Tuula taikoo yksisarvisen sekä Pentille että Tepolle. Vaikka joka päivä.
Eikä hänen koskaan tarvitse olla Irma kammarissaan eikä Birgit keittiössään.
Tätä on Copywriting. Sen pituinen se.
Kirjoittanut Kyösti Iivonen, #MarkkinointiMaestro
Kyösti on sisältömarkkinointiin erikoistuneen MarkkinointiMaestro Oy:n omistaja ja toimitusjohtaja.
Katso lisää ja tutustu Kyöstiin www.markkinointimaestro.fi